Tapahtunut minun näkökulmastani

Ihmiset eivät syrjäydy. Heidät syrjäytetään. Minut syrjäytettiin tästä yhteiskunnasta opiskellessani Oulun ammattikorkeakoulussa. Minut tuomittiin, minut demonisoitiin ja lopulta koko persoonani revittiin alas luokkalaisteni ja muutamien henkilökunnan jäsenten toimesta. Nämä henkilökunnan jäsenet olivat lehtori Heikki Timonen, kulttuurialan yksikönjohtaja Riitta Tötterström sekä silloinen Oamkin rehtori Jouko Paaso. Ilmoitin heille minuun kohdistuneesta kiusaamisesta ja väkivallasta, mutta avun sijasta he kohtelivat minua epäammattimaisesti ja suoraan sanoen rasistisesti. Lopulta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa opintoni. Mitä kanssaopiskelijoihini tulee, niin en kerro tässä heidän koko nimiään, mutta käytän heidän oikeita etunimiään. 

Blogini koostuu aikaisemmista teksteistäni ja se sisältää osia kirjeestä, jonka lähetin kiusaajilleni. Kirjoitan tämän blogin löytääkseni edes jonkinlaista lohdutusta ja closerua tapahtuneelle. Oamkissa kokemani kiusaaminen johti minulla nyt jo yli kymmenen vuotta jatkuneeseen työttömyyteen ja köyhyyteen. Lisäksi tapahtumien vuoksi minulle kehittyi traumaperäinen stressihäiriö.  Opiskelijat, jotka olivat kanssani samassa vaihtopaikassa Hollannissa olivat Samppa, Senni, Jussi ja Jarno. Yksikään kiusaajistani ei ole tähän päivään asti pahoitellut tekojaan.

Jo ennen vaihtoon menoa, itseasiassa ihan alkumetreistä alkaen, käyttäytyminen minua kohtaan luokassamme oli usein vähättelevää ja asiatonta. Jouduin kuulemaan rasistisia kommentteja sekä luokkalaisiltani että jopa alamme yliopettajalta. Jo heti opintojemme alussa yliopettaja Pertti Sillanpää asetti luokkamme pohjavireen minua kohtaan laukomalla rasistisia kommentteja luokan edessä. Sen sijaan, että joku luokasta olisi tullut puolustuksekseni, he olivat hiljaa. Paitsi yksi heistä. Yksi heistä jopa nauroi yhden tällaisen kommentin jälkeen. 

Vähättely

Yksi kiusaamisen muodoista on vähättely. Pikkuhiljaa vähättely alkaa syödä ihmisen uskoa itseensä ja kykyihinsä. Jouduin kokemaan vähättelyä luokkalaisteni tasolta jo aivan opintojen alusta asti. Ensimmäinen muistamani kerta tapahtui galleriavierailun aikana. Olimme samana päivänä saaneet kaikki tietää aikaisemman tentin tulokset. Osa luokkalaisistani seisoi gallerian edessä pienessä porukassa. Ymmärsin heidän puheistaan, että he olivat lyöneet vetoa siitä, kuka saa parhaimman arvosanan tentistä. Siinä he menivät sitten arvosanojaan läpi, kun saavuin paikalle. Lopulta yksi luokkalainen päätti kysyä minulta saamaani arvosanaa ja kerroin se olleen 5. Yhtäkkiä kaikki katsoivat minua ihmetyksissä, yksi jopa tokaisi ”Ai, sinä muka sait viitosen?” Muistan olleeni loukkaantunut ja hämmästynyt heidän reaktiostaan. En ymmärtänyt, miksi he kohtelivat minua niin.

Vähättely jatkui koko opintojeni ajan. Muistan yhden tapauksen, kun editoimme pienryhmässä videota. Ryhmäni yritti etsiä käyttämästämme tietokoneohjelmasta yhtä erikoistehostetta. Sanoin heille useaan otteeseen, mistä se löytyisi. Yhdessä vaiheessa muistaakseni jopa osoitin kohtaa sormella. Mutta kukaan ei yksinkertaisesti kuunnellut minua, kukaan ei rekisteröinyt sanojani. Lopulta he kysyivät asiaa opettajalta, joka sitten neuvoi heidät ihan samaan kohtaan, josta olin yrittänyt useasti kertoa.

Kerran luokassa, ennen opettajan saapumista, luokkalaiseni kävivät läpi erään tehtävän arvosanoja. He kehuivat toinen toistensa töitä. Varsinkin Santun työtä kehuttiin, josta hän oli saanut arvosanaksi nelosen. Joku sattui kysymään saamaani arvosanaa, joka oli viisi. Tämä kuulleessaan useampi ihminen silminnähden hämmästyi ja alkoi siinä edessäni aivan ääneen ihmettelemään sitä, kuinka oli mahdollista, että Santtu sai nelosen, mutta minun paska työni sai vitosen…

Opiskeluaikani oli täynnä samanlaisia tapahtumia. Joka kerta pidin suuni kiinni, olin hiljaa, en puolustanut itseäni. Mutta hiljaisuudessa kasvaa katkeruus. Sisälläni kasvoi paha olo, joka päivä päivältä, loukkaus loukkaukselta, kerrytti painetta.  

Jens

Ensimmäinen ystäväni Oulussa, tai ainakin niin luulin silloin, oli luokkalaiseni Jens. Jens oli hassun näköinen poika pienestä kaupungista. Hän oli älykäs ja hyvä opinnoissaan. Minun oli helppo olla hänen seurassaan, varmaan sen vuoksi, että Jens tuli työläisperheestä, kun suurin osa muista luokkalaisista oli akateemisten vanhempien lapsia. Jens oli kova juomaan. Alkuaikoina hän laittoi minulle useasti viestiä yöllä pyytäen baariin tai selittäen juomisestaan ja ahdistuksestaan. Kerran olin saanut yöllä häneltä itsetuhoisia viestejä, niinpä kävelin seitsemän maissa aamulla hänen luokseen pizzaa ja limsaa kainalossa katsomaan, kuinka hän voi. Kun Jens joi viskiä, hän yleensä joi koko pullon. Ja silloin Jensistä tuli raskas. Useamman kerran jouduin raahaamaan Jensiä kotiinsa, kun hän oli juonut itsensä niin huonoon kuntoon. Mutta paskinta ei ollut se, että jouduin katsomaan aikuisen miehen perään. Pahinta oli se jatkuva kähmiminen, mitä hän teki aina saattaessani häntä kotiinsa. Teki hän sitä tahallaan tai ei, niin joka kerta humalassa hänen kätensä puristelivat persettäni tai rintojani. Käskin häntä usein lopettamaan, mutta yritäpä saada järkeä päähän tyypille, joka on vetänyt viskipullollisen suoraan kurkusta alas. Näin vanhempana en enää katsoisi tuollaista toimintaa hetkeäkään. Mutta nuorempana naisena en osannut suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Sitä paitsi Jens oli mielestäni harmiton ja joskus vähän raukkakin.

Ystävyyteni Jensin kanssa alkoi rakoilemaan edellä esitetyistä syistä, mutta viimeinen arkkuun iskettiin, kun Jens rakastui Senniin. Vietin paljon aikaa Sennin kanssa siihen aikaan. Minua alkoi ärsyttää Jensin käytöksessä se, että hän usein halusi nähdä minua vain, jos Senni oli paikalla. Saatoin esimerkiksi kysyä häntä puistoon jäätelölle ja hän kieltäytyi. Mutta kun hän kuuli minun sitten soittavan Sennille ja sopivan hänen kanssaan samaa, Jens yhtäkkiä muuttikin mielensä ja halusi tulla mukaan. Saatoin pyytää häntä kanssani kahville, mutta hän kieltäytyi. Mutta sitten samaan aikaan ollessani kahvilla Sennin kanssa, Jens tekstasi tälle. Senni kertoi olevansa kahvilla kanssani ja sitten Jensiltä tuli viestiä minulle, jossa hän yhtäkkiä halusikin kahville kanssani juuri sillä hetkellä. Yritin usein puhua tästä asiasta Jensille, mutta häntä ei näyttänyt kiinnostavan, miltä minusta tuntui. Kerran olin luokkabileissä ja siskoni oli samaan aikaan käymässä Oulussa. Ilta oli loppunut ja kävelin siskoni kanssa kämpälleni. Löysimme Jensin makaamasta ulko-oveni edestä humalassa selittäen jotain rakkaudesta tai vastaavaa. Jotain sellaista hän siinä sammalsi. Meidän kävi häntä sääliksi, joten nostimme hänet siskoni kanssa ylös maasta ja veimme kotiini. Mutta heti sisälle päästyään Jens katsoi ympärilleen ja kysyi, missä Senni on. Omassa kotonaan luultavasti, vastasin. Jens sanoi haluavansa sittenkin mennä kotiinsa. Yritin estää häntä, koska olin sitä mieltä, ettei hänen tulisi ajaa pyörällä niin humalassa, mutta turhaan. Myöhemmin Senni kertoi minulle, että Jens oli soittanut hänelle samoihin aikoihin ja ajanut hänet kiinni pyörällä.

Se, että Jens oli rakastunut Senniin ei ollut se, mikä minua haittasi. Mielestäni Jensin käytös oli törkeää ja hyväksikäyttävää minua kohtaan. Hän käytti minua jonkinlaisena porttina päästä viettämään aikaa Sennin kanssa – Minä halusin hänen kohtelevan minua ystävänään. En ymmärtänyt, miksi hän tunsi tarvetta käyttää minua sen sijaan, että olisi vain itse sopinut tapaamisista Sennin kanssa.

Myöhemmin Jens alkoi Sennin käskystä syrjimään minua luokkabileiden suhteen. Joka kerta, kun luokkabileet olivat hänen luonaan, minä olin ainoa luokkalainen, jota ei ollut kutsuttu. Se sattui. Se tuntuu pahalta, kun ajetaan ulos porukasta, kun jätetään ryhmän ulkopuolelle. Luokkalaiseni Jarno teki niin kerran Ellille. Saatuani tietää tästä menin Jarnon luokse ja sanoin hänelle suoraan, ettei sellainen käytös sovi ollenkaan. Mutta kun asiat olivat toisinpäin, Elli ei puolustanut minua. Ilmeisesti tiettyjä asioita ei saa tehdä muille, mutta minulle saa. Lopulta aloin karttamaan kaikenlaisia opinahjojen biletapahtumia. Ajattelin että, jos en edes yritä mennä, niin kukaan ei pysty minua satuttamaan sillä, etten pääsisikään. Se on jatkunut tähän päivään asti. Nyt yritän saada loppuun maisterintutkintoani. Olen ollut nykyisessä opinahjossani jo vuoden, enkä ole kertaakaan osallistunut yhteisiin illanviettoihin tai tapahtumiin. Minä pelkään tulla jälleen kerran torjutuksi ja kiusatuksi.

Kaikesta huolimatta, sairastuttuani masennukseen Jens oli ensimmäinen luokkalainen, jolle kerroin asiasta. Luulin hänen ymmärtävän minua - olinhan sentään tukenut häntä opintojen alussa hänen ahdistuksessaan. Sen sijaan Jens päätti kirjoittaa mielealalääkkeitä koskevan artikkelin, jonka koin loukkaavaksi ja tuomitsevaksi. Artikkelissa hän typisti esimerkiksi masennuslääkkeet onnellisuuspillereiksi. 

Viimeinen kerta, kun kuulin Jensistä oli useita vuosia sitten. En ollut kuullut hänestä pihaustakaan useampaan vuoteen, kun sain häneltä selvästi humalassa kirjoitetun viestin, jossa hän haukkui minua lutkaksi.

Masennus

Vuonna 2010 minulla todettiin masennus. Masennus on vammauttava ja joskus kuolemaankin johtava sairaus, jolle henkilö ei itse voi mitään. Kukaan ei valitse masennusta, niin kuin kukaan ei valitse syöpääkään. Tieto masennusdiagnoosistani sai kuitenkin luokkalaisemme kohtelemaan minua kuin spitaalista. Mielenterveyteni oli ilmeisesti aika isokin aihe luokkamme keskuudessa ja jopa internetin keskustelupalstoilla.

 Aika opintojen alkuvaiheessa aloin tuntemaan kovaa ahdistusta. Yritin kaikkeni taistellakseni sitä vastaan ja yritin karkottaa sen mielestäni opiskelemalla kovasti. Se oli virhe, sillä lopulta se ahdistus johti masennukseen, johon lopulta yritin hakea apua opiskelijaterveydenhuollosta. Ongelmana vain oli se, että en vissiin osannut ilmaista itseäni tarpeeksi hyvin siellä, sillä muutaman tapaamisen jälkeen minulle sanottiin suoraan, että psykiatrille on Oulussa puolen vuoden jonot enkä minä ole läheskään yhtä pahassa kunnossa kuin jotkut muut. Sain neuvon mennä yksityiselle. Muistan kertoneeni asiasta Marjolle, Sampan exälle, joka sanoi, että minun olisi mentävä sinne. Kun yritin selittää, että minulla ei ole varaa siihen, niin hänen vastauksensa oli murskaava, lannistava. Jotain mitä en odottanut terveydenhoitoalan opiskelijalta. Hän sanoi, että jos oikeasti haluaisin apua, niin pyytäisin rahat vanhemmiltani tai opintolainasta. Ongelma oli vain siinä, että äidilläni ei sellaisia rahoja ollut ja isääni ei olisi luultavasti kiinnostanut paskaakaan. Mitä opintolainaan tulee, niin käytin sitä elämiseen, sillä pelkällä opintorahalla ei tullut toimeen. Eikä se olisi edes riittänyt, sillä päästäkseen Kelan tukemaan terapiaan, olisi minun pitänyt käydä yksityisellä psykiatrilla kolmen kuukauden ajan saadakseni lausunnon Kelaan. Ja yksityinen erikoislääkäri maksoi sen 100-200 euroa per kerta. Lopulta sain kuitenkin apua kotikaupunkini terveydenhuollosta, josta minulle tehtiin lähete Oulun terveydenhuoltoon.

Masennus on sairaus, jota minä en valinnut itse. Kyse ei ole luonteen heikkoudesta tai pahansuopuudesta. Ja minä yritin etsiä siihen apua niillä voimilla, joita minulla silloin oli. Ja se sattui aivan kauheasti, kun minun mielenterveysasioistani lähdettiin puhumaan ympäri Oamkia. Samppa jopa käytti sitä minua vastaan saadakseen minut erotetuksi vaihdosta. Sitä ja seksuaalista suuntautumistani.

Minä en syytä luokkalaisiani sairaudestani. Sairauteni ei ole kenenkään vika. Niin vain kävi kohdallani. Mutta minä syytän heitä siitä, että he käyttivät sitä hyväkseen saadakseen oikeutettua toimintansa minua kohtaan. Samalla tavalla kuin he käyttivät hyväkseen seksuaalista suuntautuneisuuttani ja vähemmistöstatustani. Se, mitä he tekivät, voidaan katsoa moniperustaiseksi syrjinnäksi. Luokkalaiseni voivat rauhassa väittää itselleen, että heidän tekojensa taustalla ei ollut mitään tekemistä sairauteni tai vähemmistöstatusteni kanssa, mutta minulla on heille jotain kerrottavaa: Ihminen voi olla tehdä rasistisia tekoja olematta rasisti. He tiesivät, että kertoessaan näistä minun asioistani tietyille ihmisille he tulisivat olettamaan minusta tiettyjä asioita ja käyttäytymään sen perusteella tietyillä tavoilla. Ja he käyttivät sitä tietoisesti hyväkseen.

Vaihtoon valmistautuminen

Ainoa asia, joka toi minulle toivoa oli tieto siitä, että pääsisin pian Erasmus-vaihtoon. Ei menisi enää kauan, kun saisin etäisyyttä luokkalaisiini. Olin yrittänyt valita vaihtopaikkani niin, että en joutuisi muiden luokkalaisteni ja varsinkaan Sennin kanssa samaan paikkaan. Muistaakseni Senni ei ollut edes hakenut kyseiseen vaihtopaikkaan Alankomaiden Fontysissä. Samppa ja Jarno olivat taas hakeneet Slovakiaan. Voitte siis arvata yllätykseni, kun yhtäkkiä jouduin samaan paikkaan sekä Sennin että Jarnon, Sampan ja Jussin kanssa.

Jussin tulosta tiesin etukäteen. Mutta yhtenä päivänä sainkin yhtäkkiä tietää, että Sennikin on tulossa vaihtoon samaan paikkaan. Tällöin menin kv-ohjaamamme Heikki Timosen puheille ja kysyin, olisiko minun mahdollista hakea vielä Tšekkiin tai Slovakiaan, minulla asui nimittäin ystäviä Tšekissä. Vastaus oli ei. Selvä. En voinut asialle mitään muuta kuin hyväksyä sen. Vähän aikaa myöhemmin Samppa tuli luokseni ja ilmoitti, että hän ja Jarno eivät päässeetkään Slovakiaan, jonne olivat hakeneet ja olivat näin ollen tulossa Hollantiin kanssani. Pyysin ja rukoilin Sampalta, että he kaikki menisivät jonnekin muualle, mutta hän sanoi, ettei ole muita mahdollisuuksia. Myöhemmin kuulin Jarnolta, että Slovakian paikkaa ei ollut peruttu, sieltä oli itseasiassa kysytty, ovatko pojat tulossa sinne.

Muistan, kuinka ennen vaihtoa olin menossa tapaamaan kv-ohjaajaa Heikki Timosta vaihtopapereihin liittyen. Hän käyttäytyi todella oudosti minua kohtaan. Hän väitti, etten ollut vastannut hänen sähköposteihinsa. Mutta en ollut saanut häneltä sähköpostia. Hän sanoi, ettei suostu allekirjoittamaan vaihtopapereitani ellen mene ensin puhumaan opinto-ohjaajamme Heli Huttusen kanssa. Menin Heli Huttusen puheille. En muista kunnolla, mistä puhuimme, mutta muistan, kuinka hän yhdessä vaiheessa sanoi minulle, että seinilläkin korvat. Olin aika äimänä, että mitä hittoa oli meneillään, mutta ajattelin vain olevani vainoharhainen ja että olin vain ymmärtänyt jotain väärin.

Samoihin aikoihin Heikki Timonen oli selittänyt minulle ja muille Hollantiin lähtijöille jostain entisestä Oamkin opiskelijasta, joka söi vaihdossa sieniä ja joutui mielisairaalaan. Hän sanoi, että siitä löytyisi Youtubesta joku videokin. Itseasiassa sain linkin videoon eräältä Jaakolta, joka oli lähdössä toiselta luokalta myös Hollantiin, samaan kaupunkiin kanssamme. Satuin mainitsemaan asiasta Timoselle jostain syystä. Yllätyksekseni Heikki Timonen laittoi minulle sen jälkeen sähköpostia ja pyysi minua antamaan hänelle kyseisen linkin, jotta hän voisi lähettää sen muille opiskelijoille varoituksena vaihdon vaaroista. Mietin asiaa ja kirjoitin hänelle sitten takaisin, että mielestäni ei ole sopivaa, että opettaja jakaa muille opiskelijoille videota entisestä opiskelijasta, ja että mielestäni opiskelija oli saanut videon perusteella kokea jo ihan tarpeeksi. Timonen oli muutenkin todella kummallinen valinta kv-ohjaajaksi. Kysyi häneltä mitä tahansa, niin vastaus oli aina, ettei hän tiedä. Jossakin välissä Timonen yhtäkkiä pyysi minut puheilleen ja kysyi, suostuisinko vaihtamaan vaihtopaikkaani. Olin hämmentynyt, sillä aikaisemmin hän oli sanonut, ettei se olisi mahdollista. Nyt hän oli kuitenkin ottanut kuulemma ottanut Skotlannin oppilaitokseen yhteyttä, josta olisikin löytynyt minulle paikka. En ollut missään vaiheessa edes hakenut Skotlantiin. Muutenkin lennot olivat sinne paljon kalliimmat, maa itsessään oli paljon kalliimpi ja halusin mennä paikkaan, josta pääsisin helposti ja halvalla käymään Tšekissä ja Saksassa tapaamassa ystäviäni. Sanoin hänelle ei, mutta hän vain jankkasi ja jankkasi asiasta aikansa.

Tällöin lähetin Sampalle viestin ja kysyin, onko hän tai joku muu ollut yhteyksissä minusta Heikki Timoseen. Samppa vakuutti minulle, että näin ei ollut.

Vaihdon alku lähestyi ja minua pelotti, että kiusaamiseni jatkuisi siellä. Joten laitoin Sennille viestiä, jossa pyysin häntä pidättäytymään pahan puhumisesta selkäni takana siellä, etten joutuisi uudestaan ihmisten vihan ja halveksunnan kohteeksi. Sennin vastaus oli, että hän saa puhua mitä haluaa ja kenelle haluaa, ja ihmiset osaavat itse päättää kenen kanssa mieluummin viettävät aikaansa.

Lopulta Senni, Samppa, Jarno ja Jussi tekivät yhdessä suunnitelmat Lappeenrannan lentokentälle menemiseksi ja minut jätettiin tyystin sen ulkopuolelle.

Olin suunnitellut vaihtoon menoa aivan opintojen alusta asti. Kun jouduin luokkalaisteni epäsuosioon, näin vaihdon itselleni pakopaikkana, mahdollisuutena saada uusia ystäviä ja saada positiivisia opiskelukokemuksia. Pitihän opiskeluajan olla elämän parasta aikaa kuulemma.

Liput oli ostettu, sopimuksen allekirjoitettu ja Kelalta haettu tukea. Päätin siis kaikesta huolimatta lähteä Hollantiin. Ajattelin, että ehkä tämä on tilaisuus myös saada asioita kuntoon Sampan ja Sennin kanssa – Ehkä jos olisin ekstrakiltti ja ekstravarovainen heidän kanssaan, asiat sujuisivat.

Aluksi kaikki sujuikin ihan ok. Mutta pari päivää Hollantiin saapumisen jälkeen sain tietää, että Samppa ja Senni olivat käyneet puhumassa minusta Heli Huttuselle, joka oli sitten vuorostaan puhunut Heikki Timoselle yrittäen muuttaa vaihtopaikkaani. Sen sijaan siis, että he olisivat laittaneet Sennin ja Sampan niihin paikkoihin, joihin he aluksi hakivat, minä olin se, josta yritettiin päästä eroon. En ollutkaan ollut vainoharhainen. Senni ja Samppa olivat yrittäneet estää Hollantiin lähtöni. En vieläkään ymmärrä, miksi he eivät menneet yhdessä, vaikka Slovakiaan, josta ainakin Sampalle ja Jarnolle oli tarjottu paikkaa. Tai sitten sinne Skotlantiin. Kohtasin Sennin ja Sampan asiasta. Ensin he yrittivät valehdella minulle, mutta kun huomasivat, ettei se mene läpi, he vihdoin tunnustivat menneensä Huttusen puheille. Mutta he eivät suostuneet kertomaan, mistä olivat siellä puhuneet. He myös kieltäytyivät pyytämästä anteeksi ja katsoivat, etteivät olleet tehneet mitään väärää. Kaikki mitä minulle tehtiin, kuinka minua kohdeltiin, ei ollut ilmeisesti väärin. Minulle sai tehdä mitä vain.Olin keskustelun aikana niin peloissani, että käteni vapisivat. Pelkäsin että kiusaaminen jatkuu vaihdossakin Että se ei ikinä loppuisi. Ja niinhän siinä kävikin.

Niks naks!

En ollut ikinä hyvä pyöräilemään, mutta Hollannissa ollessani hommasin pyörän. Eräänä sateisena iltana, kun olin tulossa kaupungilta, kaaduin. Olin humalassa, myönnän sen. Mutta oli siellä muitakin vaihtareita, jotka kaatuivat pyörällä. Minä vain olin ainoa, jota haukuttiin sen takia.

Muistan, että oli pimeää ja käännöstä tehdessäni osuin katukiveykseen ja menetin tasapainoni. Muistan maanneeni asfaltilla keskellä autotietä. En pystynyt liikuttamaan oikeaa jalkaani. Kun vilkaisin sitä, näin, kuinka se oli aivan oudossa asennossa. Tiesin, että jos jään tielle makaamaan saatan jäädä  piankin auton alle, joten ryömin tien keskelle kohti liikennejakajaa. Lopulta joku poika löysi minut ja soitti hätäkeskukseen. Ensin paikalle saapuivat poliisit. Ambulanssia jouduimmme odottamaan jotain 20 minuuttia, sillä kaikki olivat ajossa muualla. Muistan kuinka poliisit kysyivät minulta useasti, oliko joku ajanut päälleni. Kun vihdoin pääsin sairaalaan myös ensiavussa minulta kysyttiin useasti, että ajoiko joku autolla päälleni ja voin kyllä kertoa, jos ajoi. En tajunnut, miksi he sitä jankkasivat. Kunnes lääkäri tuli ja sanoi, että jalkani on todella huonossa kunnossa.ja että minut pitäisi leikata heti. Muutama tunti myöhemmin samana yönä jalkani leikattiinkin. Noin päivää tai kahta myöhemmin se leikattiin uudestaan. Olin murtanut täysin oikean sääreni kummatkin luut sekä useita luita nilkastani. Sen vuoksi poliisit ja ensiapuhenkilökunta olivat kyselleet ajoiko joku päälleni. Sellaista vammaa ei olisi pitänyt syntyä pelkästä pyörällä kaatumisesta. Vuotta myöhemmin liukastuin kävellessäni ja mursin täysin vasemman nilkkani. Sekin vamma vaati leikkausta. Siskoni äkkäsi tällöin kysyä lääkäriltä, miten on mahdollista, että niin nuorella luut murtuvat niin helposti ja pahasti. Vasta silloin sain tietää kärsiväni osteopeniasta eli luuntiheyden alenemisesta. Kun katsoi, että olin vuosia ollut syömättä punaista lihaa, olin todella laiha ja kotona vedin lähinnä nuudeleita ja tonnikalaa, niin eihän tuo lopulta mikään ihme ollut. 

Pyöräilyonnettomuudestani alkoi vyyhti, joka jätti minut rammaksi niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Nilkkani oli kyhätty kokoon ruuveilla, ja sääriluutani piti koossa koko luun pystysuunnassa läpimenevä metallinen palkki. En saanut laittaa jalalleni yhtään painoa. Koska käsivoimani olivat aika mitättömät, niin jouduin istumaan kaiken aikani pyörätuolissa. Sairaalassa olin muistaakseni yli 5 päivää. Olisivat halunneet pitää enemmänkin, mutta halusin takaisin opiskelija-asuntolaan. Jotkut sanovat, että minun olisi vain pitänyt lähteä kotiin. Mutta miten? Miten olisin  päässyt toiseen kaupunkiin ilman apua? Millä rahalla olisin hommannut itselleni sairaankuljetuslennon takaisin Suomeen? Ja mitä olisin tehnyt Suomessa, missä olisin asunut, sillä olin alivuokrannut asuntoni. Sitä paitsi, halusin näyttää itselleni ja muille, ettei minua murreta. Että minä pärjään. Lääkärit sanoivat, että pääsen pyörätuolista aikaisintaan kahden kuukauden jälkeen. Mutta minä päätin parantua nopeammin. Olin täynnä uhmaa ja toivoa. Mutta joka kerta röngtenkuvien oton jälkeen sain pettyä. Mutta joka nostin pääni pystyyn ja ajattelin, että minä paranen pian ja minä pystyn tähän. Koko aikana vain yksi luokkalaisistani Oamkissa kysyi minulta, kuinka voin. Se oli Laura, meitä kymmenisen vuotta vanhempi opiskelija luokaltamme.

Opettajamme Hollannin oppilaitoksessa Fontysissa oli mies nimeltä Gie Meewuis. Kukaan meistä ei oikein pitänyt hänestä. Kerran Jussi turhautui häneen niin kovasti, että alkoi luokassa hyppimään penkillään ja huutamaan vittua. Gie pakotti luokkalaiseni auttamaan minut aamuisin luennoille. Minä en pyytänyt sitä enkä halunnut sitä. Ja ne matkat olivat aamuisin kivuliaita. Fontysissä ryhmäämme kuului eräs eteläkorealainen tyttö. Vain hän ja Jussi kuljettivat minut aamulla luennoille satuttamatta. Yhtenä päivänä asuntolassamme minulla oli verbaalinen riita Sennin kanssa. Hän päätti sen tönimällä  minua, kunnes kyynärsauvani putosi. Enkä pystyt tekemään sille mitään. En pystynyt puolustamaan itseäni mitenkään.

Kukaan luokkalaisista ei käynyt niiden yli kahden kuukauden ajan huoneessani, paitsi Jarno kerran Jaakon kanssa. Tulivat kysymään, onko minulla pilveä. Pojat olivat hyvin humalassa. Selittivät jotain jostain baaritappelusta. Jossain vaiheessa Jarno meni käymään vessassa. Oli sitten lopulta ilmeisesti sammunut sinne. Jaakko, joka siis oli myös Oamkista, mutta toisesta opintosuunnasta, kertoi minulle mitä oli tapahtunut. Hän kertoi minulle, että hän ja Jarno olivat baarissa, kun Jarno joutui jotenkin riitaan jonkun hollantilaisen kanssa. Jaakko ei ollut kuulemma ikinä aiemmin nähnyt Jarnoa niin raivoissaan. Jarno oli kuulemma lyönyt hollantilaista nyrkillä turpaan. Tämän jälkeen pojat lähtivät paikalta ennen poliisien tuloa. 

Vielä silloin, kun annoin luokkalaisteni auttaa minut luennoille, vietin kaikki tauot yksin. Kukaan heistä ei puhunut minulle, ei sanonut sanaakaan. Istuin vain siellä yksin kaiken aikaa. Kun he menivät yhdessä esimerkiksi opiskelijaruokalaan, jonne olisi ollut vain 5-10 minuutin matka kävellen, pyörätuolilla tietenkin useamman kymmenen minuuttia, ja pyysin päästä mukaan, vastaus oli aina kielteinen. Jopa silloin, kun olin unohtanut eväät kotiin. Istuin siellä sitten usein yksin nälissäni. Ryhmätöihin he eivät kanssani suostuneet.

Asuntolassa en sentään joutunut olemaan täysin yksin. Yhtä kerrosta ylempana asui useampi vaihto-opiskelija. Minulla oli tapana iltaisin hypähdellä sinne katsomaan televisiota ja juttelemaan heidän kanssaan. Yksi heistä jopa kerran auttoi minua siivoamaan huoneeni. Mutta kaikki muuttui. Luokkalaiseni ja eräs puolalainen vaihto-opiskelija olivat lähteneet yhdessä eräs viikonloppu Pariisiin. Kun he tulivat takaisin tämän puolalaisen käytös minua kohtaan muuttui melkeinpä vihamieliseksi. Sitten aloin huomaamaan, kuinka muutkin sen kerroksen vaihto-opiskelijat alkoivat vältellä minua. Mitään riitaa välillämme ei ollut. Mitään ei ollut tiedokseni tapahtunut. Kerran löysin olohuoneen pöydältä osan revitystä lapusta, johon oli kirjoitettu englanniksi minusta. Siitä näkyi vain osa keskustelusta. Luokkalaiseni päättivät pitää suomi-illallisen muille viahto-opiskelijoille, He pyysivät jopa erästä asuntolassamme asuvaa suomalaista liittymään mukaan sen valmistelemiseen. Minulle kukaan ei kertonut siitä. En muista, mistä sen sain tietää, mutta samana päivänä, kun illallisen oli määrä olla, sain tietää siitä. Kysyin asiaa Jaakolta. Tämän jälkeen luokkalaiseni laittoivat minulle mesessä viestiä ja sanoivat, että voin tulla mukaan, mikäli lupaan osata käyttäytyä. Sanoin heille, ettei heillä ole mitään syytä vaatia minulta tuota lupausta, sillä olin aina muissakin bileissä niin kotona kuin Hollannissakin käyttäytynyt. Mutta minulle kirjoitettiin, että ellen lupaa sitä, en saa tulla. En jaksanut enää nöyryyttämistä. En sitten mennyt. Illalla kuitenkin illallisen jälkeen, kun enää vain muutamia oli paikalla, hyppelin totuttuun tapaani yläkertaan ja laitoin television päälle. Myöhemmin sain tietää, että luokkalaiseni olivat väittäneet Oamkille, että olin tullut häiritsemään illallista. 

Siitä minulle alkoi täydellinen pimento ihmisten suhteen. En nähnyt ketään viikkoihin. Tai siis näin kyllä, mutta ohimennen, vain kun ohitseni käveltiin. En käynyt yhtä ainoaa keskustelua kenenkään kanssa viikkoihin. Ainoa kontaktini ihmisiin oli, kun joku vaihto-oppilas käveli ohitseni ja moikkasi. Olin aivan yksin päivästä päivään, viikosta viikkoihin. Yksikään luokkalaisistani ei puhunut minulle. He eivät edes katsoneet minuun päin. Olin aivan täydellisen yksin. Toiveeni hienosta vaihto-opiskelujaksosta uusine ystävine ja kokemuksineen valui hukkaan. 

En ymmärrä, miksi heidän piti mennä sabotoimaan välejäni myös muihin vaihto-opiskelijoihin. Minkä vuoksi he eivät antaneet minulle edes sitä, että voisin olla muiden kanssa tekemisissä, vaikka he itse eivät minusta pitäneetkään. Miksi minä ansaitsin olla yksin? Joten minä itkin. Minä itkin yksin huoneessani paljon. Kun yhtenä päivänä asuntolassamme syttyi tulipalo, en kuullut palohälytystä. Sain tietää siitä vasta myöhemmin, kun menin käymään ulkona tupakalla. Eräs vaihtari kertoi minulle, että koko asuntola oli evakuoitu. Mutta ei minua. Kukaan ei muistanut minun olemassaoloani. Joten minä itkin usein yksin huoneessani. Minä vain itkin toivotonta itkua, sillä tiesin, että en voi tehdä mitään yksinäisyydelleni. En voi tehdä mitään kiusaamiselle.Miksi heidän ylipäänsä piti tulla koko Hollantiin? Miksi he eivät menneet muualle, kun kerran pystyivät.

Tämä hemmetin korona. Se on muistuttanut minua siitä yksinäisyydestä, jota koin Hollannissa ollessani. Se on muistuttanut siitä kaikesta kivusta, tyhjyydestä ja pimeydestä.

Niin sanottu kidnappaus

 Sitten tuli se kohtalokas ilta.

Olin sen päivän aiemmin taas viettänyt yksin, mutta illalla mennyt jälleen yläkertaan katsomaan telkkaria. Siellä sain varmistuksen epäilylleni, että luokkalaiseni olivat puhuneet minusta pahaa selkäni takana. Siis juuri niille ihmisille, jotka olivat ainoa mahdollisuuteni ihmiskohtaamisiin pyörätuoliaikanani. Myöhemmin sinä iltana olin omassa huoneessani, kun kuulin Sennin puhuvan Sampan kanssa puhelimessa. Kuulosti siltä, että Samppa oli todella humalassa, ja Senni yritti neuvoa hänelle suuntaa asuntolaan. Päätin mennä Sennin huoneeseen, ja kohdata hänet siitä, että minusta oli puhuttu pahaa muille vaihtareille. Olin myös juuri saanut lääkäriltä, ensimmäistä kertaa yli kahteen kuukauteen, luvan laittaa kilon tai kaksi painoa jalalleni. 

Takaisin siihen kohtalokkaaseen iltaan. Jätin keppini huoneeseeni ja hypein sitten yhdellä jalalla Sennin ovelle. Pyysin luvan tulla hänen huoneeseensa ja se sopi hänelle. Yritin kohdata hänet pahan puhumisesta sekä päälleni käymisestä. Seisoin siinä hänen edessään pari kiloa ruumiinpainostani oikealla jalallani ja yritin kohdata hänet pahan puhumisesta ja kimppuuni käymisestä, mutta häntä ei näyttänyt kiinnostavan paskaakaan. Joten vittuuttani sanoin hänelle, että tulkoon nyt tönimään minua, jos uskaltaa, kun seison nyt kahdella jalalla. Yhdessä vaiheessa hän käski minun poistua kyllä, mutta vaadin, että puhumme asiat nyt läpi. Samaan aikaan Senni kirjoitti viestiä jollekin.Yhtäkkiä kuulin Jarnon ja Sampan äänen pihalta. He juoksivat kohti Sennin ikkunaa ja huusivat, että minulle käy nyt huonosti. Pelästyin. Minä todellakin pelästyin. Se miten minua oli kohdeltu aikaisemmin ja Jarnon väkivaltainen käytös baarissa tuntematonta kohtaan aiemmin. Ja nyt pojat huusivat, kuinka minulle käy huonosti. Tajusin etten pääse ilman keppejä tarpeeksi nopeasti huoneeseeni. Yritin ensin saada avaimen pois Senniltä, että pojat eivät pääsisi sisälle käytävään, mutta en tietenkään ehtinyt. Paniikissa muistaakseni heittäydyin Sennin oven eteen. Muistaakseni huusin pojille jossain vaiheessa, että minunhan kimppuuni ei käydä. Mutta pojat saivat helposti oven auki. Päästyään sisälle Samppa otti minua osin niskasta ja osin hiuksista kiinni ja lähti agressiivisesti raahaamaan minua lattiiaa pitkin omaan huoneeseeni. Sinne päästyään hän päästi minusta irti, mutta seisoi kuitenkin ylläni useita minuutteja huutaen ja haukkuen minua. Käskin häntä lähtemään, mutta hän vain jatkoi huutamista ja haukkumista. Makasin lattialla enkä uskaltanut liikkua. Hän uhkasi, että vaihtoni loppuu nyt tähän. Lopulta hän vihdoin lähti. Jäin yhä makaamaan lattialle. Olin kai shokissa. Tiesin, että kukaan ei tule uskomaan minua. Ei ollut uskonut aikaisemminkaan. Ja luokkalaisteni silmissä minulla ei ollut mitään oikeuksia. Ei oikeutta edes henkiseen tai fyysiseen koskemattomuuteen. Itkin ja olin peloissani. Tunsin oloni nöyryytetyksi. Minun oli pitänyt mennä näyttämään Sennille, että minua ei saa kohdella miten vain. Ja päädyin raahatuksi pitkin lattiaa kykenemättä puolustautumaan. Lopulta ryömin sänkyni luo ja nousin sitä kautta ylös lattialta.

Myöhemmin sain tietää, että luokkalaiseni olivat väittäneet Fontysille ja Oamkille, että olin ottanut Sennin panttivangiksi.

Pahoinpitely

En osaa sanoa, kuinka kauan siinä meni. Mutta sanoisin kuitenkin, että vähemmän kuin tunti. Näin Sampan ja Jarnon seisovan ulkona portaikossa paikassa, jossa yleensä kävin tupakalla. Jarno oli koko vaihdossa olon ajan vittuillut minulle siitä, että olin pyörätuolissa ja he joutuivat auttamaan minua. Hän ei nähnyt, että kyseessä oli onnettomuus, vaan piti asiaa yksinomaan minun syynäni ja antoi sen näkyä hyvin selvästi. Kun näin heidän seisovan portaikossa sanoin muistaakseni Jarnolle, että minkälainen ihminen haukkuu ja kiusaa toista siitä, että tämä on pyörätuolissa. Pojat purskahtivat nauruun. He katsoivat toisiaan ja kutsuivat minua hulluksi ja vainoharhaiseksi. Sitä haukkumista kesti aikansa. Tunsin oloni nujerretuksi ja voimattomaksi. Joten huitaisin Jarno kepillä käteen. En kovaa. En edes olisi pystynyt lyömään kovaa niillä voimilla, joita minulla oli. Yhtäkkiä Samppa hyökkäsi kimppuuni takaa. Sauvani heitettiin jonnekin. Jarno lähti kävelemään asuntolaansa kohti, ja huusi minulle, että nyt minulle käy huonosti. Yritin siinä Jarnon lähdettyä rimpuilla itseäni Sampan otteesta, mutta Samppa, taistelulajien harrastajana, pakotti minut polvilleni maahan ja repi kättäni selkäni taakse ja kiersi rannettani, niin kovaa että pelkäsin sen murtuvan. Jouduin ensin polvilleni maahan, mikä ei tehnyt hyvää jalalleni. Tämän jälkeen Samppa pakotti minut maahan makaamaan puoliksi niin, että olin pää alaspäin portaissa ja asettui makaamaan päälleni. Siinä minä sitten olin, puoliksi portaissa, puoliksi siinä ulkokäytävän lattialla. Samppa makasi päälläni ja väänsi kumpaakin rannettani todella kivuliaasti. Pyysin häntä lopettamaan useaan kertaan. Rukoilin, että hän lopettaisi. Mutta hän vain jatkoi hymyillen. Senni tuli jossain vaiheessa siihen, ja hänkin käski sinua lopettamaan. Muistan selvästi, kuinka hän käski sinun lopettaa sanoen, että kuulostaa siltä, että minuun oikeasti sattuu, ja että hän joutuu vain vaikeuksiin siitä. Kuulin kuinka ihmisiä yritti tulla yläkerrasta auttamaan minua, mutta Jussi oli tullut ovelle eikä hän päästänyt ketään muita kuin Sennin ja Jarnon siitä läpi. Senni lähti pois ja jossain vaiheessa Jarno tuli takaisin ja asettui makaamaan osittain päälleni. Yritin kaikkeni päästä heidän otteestaan, mutta en ollut tarpeeksi vahva. He kummatkin pitivät minua siinä portaikossa väkivalloin ja väänsivät käsiäni. He myös nauroivat minulle. Muistan niin selvästi sen, kuinka he hymyilivät satuttaessaan minua. Jompikumpi kysyi minulta nauraen, että onko tässä tarpeeksi huomiota sinulle. Muistaakseni se oli Samppa. En ollut enää ihminen heidän silmissään. Heidän silmänsä olivat täysin pimeät siitä nautinnosta, jota nöyryyttämiseni toi heille. Jarno oli ymmärtääkseni soittanut poliisit paikalle. Heti kun he saapuivat pihaan, Jussi ilmoitti pojille asiasta ja he nousivat pois päältäni ennen kuin poliisi ehti nähdä, mitä tapahtui. Minä yritin parhaani mukaan ryömiä pois portaista tasaiselle pinnalle ja istuin siinä rapun kivilattialla heidän tullessaan. Kysymättä mitään, poliisit laittoivat minut käsirautoihin kaikkien edessä. He saivat pisteenä i:n päälle vielä nöyryytettyä minua kaikkien edessä. Tunsin, kuinka jotain hyvin tärkeää minussa meni rikki sisältä. Yhdessä vaiheessa poliisit alkoivat nostamaan minua pakolla kumpienkin jalkojeni päälle. Yritin sanoa heille, että en pystynyt laittamaan kunnolla painoa toiselle jalalleni, mutta he eivät kuunnelleet. Lopulta joku siinä paikalla olleista sanoi, että jalkani oli murtunut. Fiksuna tyyppinä miespuolinen poliisi parivaljakosta kysyi, että ovatko lattialla olevat kävelykepit minun. Vasta sitten poliisit laskivat minut takaisin maahan. Olisin luultavasti päässyt ulkomaiseen putkaan, ellei Jaakko olisi tullut paikalle. Hän otti miespoliisin puheilleen ja sanoi tälle, että hän uskoo poikien ylireagoivan, koska olivat humalassa. Naispoliisi vain huusi vihaisena jotain englanniksi ja hollanniksi. Lopulta minut otettiin pois käsiraudoista. Naispoliisi huusi Jarnolle ja Sampalle, että jos he tekevät rikosilmoituksen minusta, niin minä voin tehdä heistä eikä siinä olisi enää mitään järkeä. Lopulta sain kävelykeppini ja naispoliisi lähti saattamaan minua huoneeseeni. Lähtiessäni kuulin, kuinka miespoliisi käski Samppaa jättämään minut rauhaan. Samppa ilmoitti hänelle, että kyllä he jättävät – että kukaan ei tule enää ikinä puhumaan minulle mitään. Siinä hän oli oikeassa, kukaan ei luokaltamme, Lauraa lukuun ottamatta, suostunut enää sen jälkeen olemaan minuun missään yhteydessä. Myöskään yksikään muista vaihto-oppilaista ei enää puhunut minulle. Toinen käteni oli täysin mustelmilla Sampan jäljiltä. Siihen sattui niin paljon, etten pystynyt enää käyttämään sen käden keppiä kävelyn tukena. En pysty sitä todistamaan enkä tietämään varmasti, mutta uskon näiden tapahtumien ja poikien toiminnan vaikuttaneen siihen, että jalkani on vielä tänäkin päivänä vammautunut. Ennen tapahtumaa olin juuri käynyt lääkärillä kontrollissa, jonka mukaan jalkani parantuu hyvään tahtiin. Suomeen tultuani kävin uudestaan lääkärillä, koska kivut eivät lakanneet, jolloin todettiin, että jalassani on yksi ruuvi irronnut ja mahdollinen hermovaurio. Ymmärtääkseni kolmas leikkaus on mahdollinen vain niin, että jalkani murrettaisiin uudestaan.

Seuraavana aamuna sain viestin Gieltä eli opettajaltamme kysyen, onko poikien kertoma totta. Sanoin että kyllä, koska luulin hänen tarkoittavan sitä, että olin huitaissut Jarnoa käteen. Vasta myöhemmin sain kuulla siskoltani, että he syyttivät minun pahoinpidelleen pahasti heidät kaikki neljä ja pitäneeni Senniä panttivankina. Fontys ja Oamk ilmoittivat, että he harkitsevat erottamistani. Lopulta he niin tekivätkin ihan kirjallisesti. Näinkin, vaikka yksikään henkilö Oamkista ei suostunut olemaan minuun yhteydessä ollessani vielä Hollannissa. Myös siskoni yritti olla yhteydessä Heikki Timoseen, Riitta Tötterströmiin ja Jouko Paasoon, mutta yksikään heistä ei vastannut hänen soittoihinsa tai sähköposteihinsa sen ensimmäisen puhelun jälkeen, jonka hän oli saanut Timoselta tapahtumia seuraavana päivänä. Olematta edes yhteydessä minuun Timonen oli soittanut siskolleni ja sanonut, että olen pahasti hakannut neljä ihmistä ja siskoni pitäisi vakuuttaa minut lähtemään pois Fontysistä heti samalla viikolla. Ensimmäinen kerta, kun puhuin kenekään Oamkin työntekijän kanssa oli kesäkuussa puhelimitse yli kolme kuukautta tapahtumien jälkeen. Ja silloinkin Timonen vain nauroi minulle, kun kysyin johtuuko hänen huono kohtelunsa minua kohtaan etnisestä taustastani. Tötterstöm taas löi minulle luurin kiinni korvaan, kun en pystynyt enää pidättelemään itkuani lyhyen keskustelumme aikana. Yksikään Oamkin henkilökunnasta ei kysynyt minulta missään vaiheessa, mitä oli tapahtunut tai edes sitä, kuinka voin. Ensimmäinen kerta, kun minulle tarjottiin mahdollisuus kertoa oma puoleni tapahtumista oli yli puoli vuotta tapahtumien jälkeen, ja silloinkin Tötterstöm ja Paaso tekivät hyvin selväksi sen, että he pitävät minua valehtelijana. Ainoa syy siihen, että he suostuivat tapaamaan minut oli se, että Paaso pelkäsi maineensa puolesta, sillä siskoni oli ollut yhteydessä Oulun kaupunginjohtajaan.

Jälkipyykki

Palattuani Hollannista toukokuun alussa, aloin saamaan sosiaalisessa mediassa viestejä joiltain luokkalaisiltani ja myös ihmisiltä, jotka eivät olleet luokallani. Mikko kirjoitti minulle pitkän esseen, jossa hän haukkui koko persoonani. Eräs toisen alan opiskelija laittoi minulle viestiä, että parempi, että en palaa ja väitti minun uhkailleen jotain opettajaa. Kysyessäni hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan ketä tai miten. Santtu laittoi minulle viestiä Facebookissa, jossa käski minun painua vittuun Oamkista. Kun siskoni valitti asiasta Camillalle, niin tämä sanoi, että ei hyväksynyt Santun sanomisia – Hän oli ilmeisesti sanonutkin Santulle, että sen sanan vittu olisi voinut jättää välistä. Samaan aikaan minusta alkoi ilmestyä nettiin kirjoituksia, joissa minua haukuttiin masennusdiagnoosini takia. Nämä nettikirjoittelut jatkuivat useita vuosia tapahtumien jälkeen. Minut poistettiin Oamkin luokkani sivuilta ja irc-ryhmästä erään haukkumiserän jälkeen, jota Santtu johti. Kukaan luokkalaisistani ei ollut minuun missään yhteydessä. Yritin palauttaa lainaamani kirjat Ellille ja Jensille, mutta he eivät vastanneet puheluihini tai edes viesteihini, joissa kysyin, minne voisin kirjat viedä. Ilmoitin tästä kaikesta Oamkiin. Heikki Timonen ei ottanut mitään kantaa asiaan. Hän ei edes vastannut sähköposteihini liittyen puuttuviin opintopisteisiini vaihdosta. Jouko Paaso ei vastannut mitään. Riitta Tötterstöm kertoi puoli vuotta tapahtumien jälkeen olleessa tapaamisessa, että hän ei ollut edes lukenut näiden opiskelijoiden minulle lähettämiä viestejä, vaikka olin ne hänelle antanut. Hän kuulemma piti niitä yksityisasioina.

Kun lähdin selvittämään erottamiseni laillisuutta, tai enemminkin laittomuutta, Fontys ja Oamk yhdessä päättivät alkaa valehdella asiasta. Minulla oli Fontysistä kirjallisena papereita, joissa luki, että minut on erotettu Fontysin ja Oamkin toimesta. Nyt Oamk väitti, ettei heillä ollut mitään tekemistä erottamisen kanssa, vaikka Heikki Timonen oli se, joka teki erottamisestani Fontysin mukaan viimeisen päätöksen. Fontys taas väitti, että Oamk oli erottanut minut. Lopulta Oamk alkoi väittää, että mitään erottamista ei ollut tapahtunut, vaan olin itse lähtenyt vaihdosta. Minä ja muut Hollannissa olleet luokkalaiseni kuitenkin tiesivät, ettei näin ollut. Minut oli Fontysissa kutsuttu opettajamme huoneeseen, jossa tämä ilmoitti minulle, että Heikki Timosen johdolla minut on erotettu, ja että mikäli tulen koulun alueelle, niin hän laittaa vartijat poistamaan minut. Luokkalaisiani ei kiinnostanut totuuden kertominen paskaakaan. He olivat saaneet jo mitä halusivat. Tein valituksen asiasta eduskunnan oikeusasiamiehelle ja vähemmistövaltuutetulle. Riitta Tötterstöm, Jouko Paaso ja heidän asianajajajoukkonsa valehtelivat kummallekin taholle suoraan. Asiaani tutki lopulta vähemmistövaltuutetun toimistosta eräs ylitarkastaja, joka usean kuukauden tutkinnan jälkeen soitti minulle ja sanoi, että Oamk on peittänyt jälkensä niin hyvin, ettei hän pysty lain keinoin saamaan heitä vastuuseen laittomasta erottamisestani. Heikki Timonen hiljeni täysin toukokuun jälkeen. Hänestä ei kuulunut mitään. Tötterstöm ja Paaso alkoivat väittää, että voin ihan rauhassa palata opintoihini ja, että Hollannissa ei olisi tapahtunut mitään, mikä estäisi sitä. Minä olin sitä mieltä, että laiton erottamiseni ja pahoinpitelyni olivat syitä, joiden vuoksi meidän pitäisi vähintään pitää yhteinen tapaaminen luokkalaisteni kanssa, ettei tulehtunut tilanne vai jatku Oulussa. Sanoin usein Paasolle ja Tötterstömille, että luokkalaiseni syövät minut elävältä, ellei asiaan puututa. Paaso vain laittoi mailia, joissa hän syytti yksin minua Hollannin tapahtumista ja jätti asian hoitamisen Riitta Tötterstömin vastuulle.

Lopulta useiden kuukausien pyyntöjen jälkeen Paaso ja Tötterstöm suostuivat tapaamiseen. Tapaamisessa ei kuitenkaan ollut mukana luokkalaisiani tai Heikki Timosta. Tapaamisen aikana sain vihdoin kertoa oman puoleni tapahtumien kulusta, johon Tötterstöm vain vastasi, että luokkalaiseni sanovat päinvastaista. Missään vaiheessa en kuitenkaan saanut käsiini minkäänlaisia dokumentteja siitä, mitä luokkalaiseni olivat sanoneet minusta. Tötterstöm ei niitä suostunut antamaan eikä kukaan suostunut minulle mitään kertomaan. Noin tunti ennen tapaamisen loppumista Jouko Paaso poistui paikalta ja jätti kaikki päätöksen Riitta Tötterstömille. Jouduin pakosta lopettamaan opintoni, koska Tötterstöm ei suostunut kuuntelemaan minua, että minua pelottaa palata, sillä kiusaaminen luultavasti vain jatkuisi ilman Oamkin väliintuloa. Tötterstöm päätti, että koska ko. opiskelijat eivät halunneet tapaamista kanssani, niin sitä ei tultaisi pitämään. Kuukausia tapaamisen jälkeen sain poliisilta kirjeen, että esitutkintaa ei suoriteta. Olin ihmeissäni. Mitä esitutkintaa? Poliisin kirjeestä tuli ilmi, että Riitta Tötterstöm oli tehnyt minusta touko-kesäkuussa rikosilmoituksen poliisille väittäen, että olen uhannut hänen henkeään ja terveyttään. Todisteeksi hän oli laittanut poliisille jokaisen tekstiviestin, jonka olin hänelle ikinä lähettänyt. Poliisi kuitenkin katsoi, ettei mitään uhkailua ollut tapahtunut. Ilmeisesti Tötterstöm kokee uhkaavaksi sen, että mustalainen on häneen pelkästään yhteydessä. Jouko Paaso oli siis antanut asiani hoidossa päätäntävallan ihmiselle, joka oli tehnyt minusta kyseisenä aikana rikosilmoituksen. Jos jossain on eturistiriita niin tässä.

Tapaamisen jälkeen odottaessani kaveriani ja siskoani Oulun keskustassa näin Sennin ja Sampan kävelevän ohitseni jonkun kolmannen henkilön kanssa. Seisoin siinä yhä kyynärsauvan varassa kuukausia myöhemmin viime näkemisestämme, silmät turvoksissa päivän itkemisestä. He kulkivat ohitseni katsoen suoraan minuun ja hymyilivät. Käveltyään jonkin matkaa he katsoivat taakseen minua, sanoivat jotain kolmannelle henkilölle ja he ratkesivat yhdessä nauramaan.

Itsekunnioituksen menettäminen, julkinen nöyryyttäminen ja trauman aiheuttaminen ei kuitenkaan ollut ilmeisesti minulle riittävä rangaistus. Olin vuokrannut vaihdon ajaksi huoneeni toiselle henkilölle muistaakseni kesäkuuhun saakka. Kun minut sitten huhtikuussa erotettiin, jouduin palaamaan Suomeen ilman asuntoa. Tämän jälkeen sain kuulla, että silloinen kämppikseni Camilla oli tietämättäni hommannut itselleen toisen asunnon. Minulla ei ollut varaa yksin maksaa asuntomme vuokraa, joten jouduin luopumaan kämpästäni. Tuloja minulla ei ollut, koska en saanut tietenkään kasaan opintopisteitä. Lopulta siis jouduin myös asunnottomaksi ja sitä kesti useita kuukausia. Tämän lisäksi jouduin elämään lainoilla, koska olin tavallaan vielä Oamkin kirjoilla ennen tapaamista, mutta  en opiskellut, joten en uskaltanut hakea opintotukea. Oamkin viivyttelyn vuoksi tätä kesti yli puolisen vuotta. Lopulta en pystynyt maksamaan takaisin lainoja tai opintolainan korkovähennyksiä, jolloin menetin myös luottotietoni. Olin useita vuosia ensin sairaspäivärahalla ja sitten sairaseläkkeellä. Lopulta askel askeleelta sain tehtyä amk-tutkintoni loppuun toisessa oppilaitoksessa etänä. Oikeisiin töihin en ole kuitenkaan pystynyt tai edes päässyt kymmeneen vuoteen. Vielä tänäkään päivänä en osaa oikein olla normaalisti ihmisten kanssa. Ryhmätilanteista pysyn kaukana. En tunne ketään luokkalaisiani. En käy opiskelijabileissä. Pelkästään opiskelijaruokalassa käyminen on ahdistavaa. Voi olla, etten ikinä kykene normaaliin työelämään. Vuosikymmen köyhyysrajan alapuolella on ottanut veronsa. Olen yksi niistä tuhansista suomalaisista, jotka elävät marginaalissa, joiden on vaikea nähdä parempaa tulevaisuutta, jotka seisovat leipäjonoissa jatkuvat rahahuolet painona hartioillaan, jotka eivät uskalla edes toivoa... Asunnottomuus, työttömyys, köyhyys, sairastuminen - kaiken olen kokenut.

Mitään ei ole tehtävissä

Tämän blogikirjoituksen lopusta löytyy copy-pastattuna yhdenvertaisvaltuutetun toimistosta saamani sähköposti. 

Minä en tule ikinä saamaan oikeutta tässä asiassa. Ja tänään SPR:n leipäjonossa seisoessani tajusin niin selvästi sen, että minä olen tippunut tämän yhteiskunnan kelkasta. Olen sairas, köyhä, työtön, marginalisoitunut ja ei-haluttu. Olen ollut jo vuosia. Ei täältä pääse kiinni enää normiyhteiskuntaan, niin sanottuun normielämään - Jos se edes on jotain tavoittelemisen arvoista. Halusin päästä pidemmälle kuin muut suvustamme aikaisemmin pystyäkseni auttamaan heitä taloudellisesti ja näyttääkseni maailmalle, että meistä on moneenkin. Ja koska minussa oli palo opiskelemaa asiaani kohtaan. Mutta nyt, jos tämä on se yhteiskunta, jonka olemme luoneet, niin miksi olla osa sitä? Tämä kaikki täällä on luotu muiden laisten ihmisten hyvää silmällä pitäen, harvojen. Joten onko sen osana oleminen edes tavoittelemisen arvoista?

Eli vaihtoehtoni ovat seuraavat: Yritän saada itselleni hitusen tuntua kostosta tai oikeudenmukaisuudesta kirjoittamalla kaiken ylös, jopa ne asiat, joista en tässä blogissa ole kertonut, ja vielä englanniksi sekä Oamkiin että Fontysiin. Tai sitten yritän suojella sitä pienintäkin hitusta itsestäni, joka ei ole vielä mennyt täysin rikki.

"Kiitos yhteydenotostasi. Ollemme jälleen arvioineet asiaasi. Meillä ei kuitenkaan edelleenkään ole syytä muuttaa aiempaa arviotamme, joka käy ilmi sinulle 30.8.2021 lähettämästämme vastauksesta.

Ymmärrämme kuitenkin, että kokemuksesi ovat olleet raskaita, ja että koet tulleesi kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Asettumalla tilanteessa sinun asemaasi kokemus epäoikeudenmukaisuudesta sekä kiusatuksi tulemisesta on myös täysin perusteltu.

Haluamme lopuksi tuoda esille, että tilanteesi saattaisi tulla arvioiduksi toisin suhteessa siihen, onko asiassa toimittu vastoin yhdenvertaisuuslakia ja/tai muita kiusaamiseen, häirintään ja muuhun epäasialliseen kohteluun puuttumista koskevaa normistoa, jos kuvailemasi tapahtumat olisivat tapahtuneet nykyisen yhdenvertaisuuslain voimassa ollessa."